On harjoituspäivä kentällä. Tottistreenit lähestyvät loppuaan. Alkaa kunnon juttu: purut! Kun maalimiehet, ohjaajat ja muut treenaajat keskittyvät suojeluun, tottelevaisuudesta jää vain kaukainen muisto, mitä harjoitteluun tulee. Tottelevaisuus on mennyttä B osan myötä. Vai onko se?

Jälleen palaan tarkkailemiini tilanteisiin kentällä. Suojeluharjoittelun alkaessa tottelevaisuuteen ei enää kiinnitetä paljoakaan huomiota. Älkää ymmärtäkö minua väärin, kaikki me tarvitsemme tottelevaisuutta. Hitto soikoon, onhan meidän saatava tuloksia. Koiran tulee olla tottelevainen suojeluosuuden ajan, kaikkihan me tiedämme sen. Puhun jostain hieman muusta. Käsittelen sitä, kuinka paljon tottelevaisuuspuoleen yleensäkin kiinnitetään huomiota suojeluharjoittelussa. Osoittaen sormella, en ainoastaan muita harrastajia, vaan yhtälailla itseäni, täytyy myöntää, että ei paljoakaan. Vuosia pidin suojelutottelevaisuutta vain välttämättömänä pahana, joka oli pakko treenata, piti siitä tai ei. Jälkiviisaana voin todeta, että se ei ollut ainoastaan huono asenne, se oli harjoitteluvirhe. Luokittelen itseni niihin kouluttajiin, jotka oppivat asiat kantapään kautta. Ja kun tämä on sanottu, haluaisin kertoa oivalluksista, joita olen aiheesta saanut.

Kuten aina, pikainen kommentti siitä, minkä tason koirista nyt puhumme. Ehdottomasti koirista, joille on jo tehty vakaa pohjatyö. Koirilla on jo otettu hieman tottista tänä aikana. Ja vaikka ei olisikaan, koiran tulee purra uskottavasti ja hyvällä otteella. Tässä vaiheessa yleensä aloitetaan kilpailuliikkeiden harjoittelu. Tällöin täytyy ajatella myös tottelevaisuutta ja siitä tulee osa suojelu harjoittelua.

Toinen lyhyt pointti. Jätän vartioinnin, irroittamisen ja jälkivartioinnit tästä artikkelista pois. Vaikka ne kuuluvatkin tottelevaisuus-kategoriaan jossain määrin, ne ovat erityisaloja ja paremmin tutkittavissa erikseen. Tottelevaisuus, johon viittaan, käsittää piilonkierrot, seuraamiset, piilolta kutsumisen, maalimiehen tarkastuksen ja paikallapysymiset. 

Kuluneiden vuosien aikana minulla on ollut etuoikeus saada työskennellä joidenkin erittäin lahjakkaiden ohjaajien ja laadukkaiden koirien kanssa. Itsevarmojen ja viettivoimaisten koirien, joille oli tehty erinomainen perusta. Käytännöllisesti katsoen siis ei puruosassa ongelmia. Vartioinnit ja irroitukset sujuivat hienosti. Katselin ohjaajia tottelevaisuudessa ja he näyttivät hyviltä koirineen. Ei paljon valittamisen aiheita. Sitten lisäsimme tottelevaisuutta suojelutyöskentelyyn. Tässä vaiheessa asiat eivät enää menneetkään kuten odotettiin. En ala ylidramatisoimaan tilanteita sanomalla, että kaikki meni pieleen, näin ei tapahtunut. Puhun hyvistä ohjaajista hyvine koirineen. Kuitenkaan kaikki ei ollut aivan oikein. Näytti lähinnä siltä, että ohjaajat olisivat ohjanneet toistensa koiria, ei omiaan. Kommunikointipuoli puuttui koirien ja ohjaajien väliltä täysin. Kuten jokainen, minäkin ehdotin omia ratkaisujani. Asioita, joita olin aikaisemmin tehnyt, oppinut joltakulta toiselta, joista olin lukenut tai nähnyt videolla. Ja tottahan toki saavutimme myös tuloksia. Se mikä minua toden teolla rassasi, oli, etten kyennyt osoittamaan varsinaista ongelmakohtaa. Joka kerta samassa tilanteessa koin saman epämukavan tunteen. Ja tilannetta pahensi vielä se, että tunsin itseni hölmöksi, kun asiaa piti perustella yleisölle ja ohjaajalle. "Olemme aina tehneet näin!" tai "se ja se on saavuttanut paljon menestystä tällä metodilla!" eivät ole mitään perusteluja. Aloin siis hautoa aihetta mielessäni. Ajattelin omaa koiraani ja sitä tosiasiaa, että tottelevaisuus suojelussa oli aina yhtä taistelua. "Se on aivan liian jästipää" tai "en oikeasti välitä kuinka hyvä koirani tottelevaisuus on suojelutyöskentelyn aikana" olivat selityksiäni. Tosiasiassa en nähnyt riittävästi vaivaa ko. asiassa. Kerronpa miksi sanon näin. Nykyinen koirani, joka on jo lähes eläkkeellä, oli koko Sch h uransa ajan myös vartiokoiranani. Aktiivisen palveluskautemme aikana teimme monia kiinniottoja ja jouduimme erinäisiin selkkauksiin. Jokatapauksessa näytti siltä, ettei minulla koskaan ollut ongelmia tottelevaisuuden suhteen näissä tilanteissa, vaikka mukana oli paljon aitoja suojelu- ja kiinniottotilanteita. Koiran ei tietenkään tarvinnut tehdä kilpailu kuvioita, mutta se kuunteli käskyjä ja totteli. Ja ottaen huomioon kuinka paljon meillä oli vaikeuksia treeneissä, minun olisi pitänyt tajuta tämä jo vuosia sitten. Toisin sanoen, itseni on otettava syyt niskoille koiran huonon ohjattavuuden suhteen. Minä olin se, joka teki eron. 

Mutta nyt asiaan. Urheilusuojelussa keskityin rutiineihin, laitoin koiran tekemään kuten säännöissä sanotaan ja jos se mokasi, se sai pakotteen. Tätähän tuomari haluaa nähdä ja näin me siis toimimme. Kadulla ei ole kilpailurutiineja, ainoastaan asianmukainen ja turvallinen työjärjestys. Huomioni oli kaikessa, erityisesti koirassani. Halusin olla varma, että se ensinnäkin tekee mitä käsketään ja toiseksi, että se tekee työn, johon sitä tarvitaan. Kuinka tein sen? Kommunikoin koirani kanssa. Kentällä karjuin käskyjä ja tepastelin ympäriinsä kuin pieni kenraali, suoritin rutiinia. "Koira tietää mitä siltä halutaan" . Kuuluisat viimeiset sanat. En koskaan ajatellut näin työssäni ja toimimme hyvin tiiminä. Ja tämä on johtopäätökseni, koirasta täytyy tehdä osa yhtälöä. Ehkä se tietää, mitä siltä halutaan, ehkä ei. Tai ehkäpä se ei vaan välitä, koska se haluaa tehdä asiat toisin. Meidän täytyy tähdätä menestykseen ja teemme sen kiinnittämällä itse koiraan hieman enemmän huomiota ja kommunikoimalla sen kanssa.

Yksi alue, jossa emme tarkkaile koiraa riittävästi, on se ero, mikä C ja B osien tottelevaisuudessa on. "Seuraaminen on seuraamista, oli se kummassa osassa tahansa ja sama pätee istumiseen, maahanmenoon ja paikallaoloon". Olemme taatusti jokainen kuulleet saman aiemminkin. Mutta lähemmin tarkasteltuna väite ei pidäkään paikkaansa. Kaikki käytämme tuhottomasti aikaa opettaaksemme koiralle B-osan tottelevaisuuta. On monia eri tekniikoita ja jokaisella on suosikkinsa. On makupaloja, lelut taskussa tai leuan alla, koiran vapauttaminen hetkeksi leikkiin jne jne. Kaikki tiedämme systeemit, kaikilla on sama päämäärä: palkita koira oikeasta käytöksestä (tietysti käytämme myös kaulainta väärään käytökseen). Joten, ohjaaja käskee koiransa menemään maahan, koira menee, ohjaaja heittää pallon sille. Hienoa, koira tajuaa jutun todella nopeasti. Mutta heitämmekö C-osassa koiralle pallon palkkioksi oikeasta työskentelystä? Emme! Miksi emme? Koska useimmat koirat eivät välitä B-osan palkkiostaan tuon taivaallista, jos maalimies on näkysällä. Olen luullakseni tuonut kantani esille: osan B ja C tottelevaisuuksilla on eronsa. Koiran tulee totella, ilman muuta, mutta emme todellakaan tee sille yhtä selväksi kuin B-osassa miksi sen tulee näin tehdä. Koira on aivan eri mielentilassa, kuin milloinkaan muulloin harjoitellessamme. Meidän täytyy olla varmoja, että saamme kontaktin koiraan, jotta se voi oppia. Suojelussa koira on paljon korkeammassa vietissä kuin muissa osissa. Kaiken perustyöskentelyn jälkeen, jota koiralle on tähän mennessä tehty, se on kehittänyt ennakkoasenteen maalimiestä ja puremista kohtaan ja on erittäin vaikeaa saada koira huomaamaan muita asioita. Täten on myös paljon vaikeampaa kommunikoida koiran kanssa tai saada se oppimaan asioita. Osan C tottelevaisuus täytyy käytännöllisesti katsoen aloittaa aivan alkeista.

Toinen, harvinaisempi ongelma on, että koira on niin keksittynyt tottelevaisuuteen, että mikä tahansa käsky saattaa sen tähän "tottelevaisuustilaan" täydellisesti. Näiden koirien kanssa havaitaan, että ne menettävät kiinnostuksensa suojeluun täysin. Ohjaajasta tulee koiralle kaikki kaikessa ja se ennakoi ohjaajan palkkiota niin, että koko into suojelua kohtaan katoaa. Näiden koirien kanssa C- osan tottelevaisuus täytyy aloittaa myös alusta, ja erittäin hitaasti, varmistaaksemme, että koira säilyttää keskittymisensä suojelutyöskentelyynsä.

Seuraavaksi pohdimme, kuinka itseasiassa lähestymme C-osan tottelevaisuuskoulutusta. Kuten yllä mainitsin, kesti aikansa ennenkuin kunnon perustelut suojelussa tapahtuvaan tottelevaisuuteen ilmaantuivat. Kerron tämän ohjaajille usein niin, että heidän tulee tehdä koirilleen selväksi, että juuri he tietävät avaimen menestykseen suojelukentällä. Yksinkertaistettuna, tämä avain on saada puru. Koirat, joiden kanssa teemme töitä, ovat käyttäneet lähes kaiken aikansa suojelukentällä nimenomaan puremiseen. Työstimme niitä saaliilla ja puolustuksella. Opetimme täyden suun rauhallisen otteen ja vastustamisen. Koira oppi saamaan aikaan toimintaa maalimiehessä haukkumalla ja irroittamalla saadakseen taas purun sekuntia myöhemmin. Kaikki pyöri maalimiehen ja puremisen ympärillä. Nyt koiran tulee oppia, että C-osassa on muutakin kuin tämä. 

Olen seurannut ohjaajia, jotka tekevät kelvollista tottista normaalisti ja suojelussa painivat koiriensa kanssa saadakseen ne istumaan. Pyytäessäni heitä laittamaan koiran maahan, tilanne muuttuu täydelliseksi komediaksi, joka usein päättyy ohjaajan maatessa rähmällään ja koiran yhä seisoessa.

Koira tulee opettaa hyväksymään ohjaajan ohjaaminen. Avainsana on ohjaaminen. Sanoisin, että se ei ole tottelemattommuutta, kuinka useimmat koirat käyttäytyvät, kun niitä ensi kertaa vaaditaan tottelemaan puruissa.Usein koira ei edes kuule, mitä sille sanotaan, koska se on niin keskittynyt maalimieheen. Tai sitten se hämmentyy, koska ohjaajan käskyissä ei ole mitään järkeä. Joten meidän tulee auttaa koiraa tekemään mitä siltä pyydetään. Käytän usein vartalo- ja käsiapuja saadakseni koiran seuraamaan käskyä. Mutta käytän niitä vain ohjaamiseen, en pidä pelleilystä. Pannasta alas vetäminen samalla, kun takapää on ylhäällä ja takaosan alas painaminen koiran nostaessa etupäänsä ylös ei ole meikäläisen käsitys ohjaamisesta. Pakotteiden käyttö ei ole huono asia, se saattaa olla tarpeellista saadaksemme koiran tekemään halutunlaisesti. Mitä nopeammin sen parempi. Hermostumista tai rankaisemista tulee välttää. Laittamalla koira tekemään jotain, mitä se ei välttämättä ymmärrä, jopa voimakeinoin, ei ole sama asia kuin rankaisu tai kuritus. Meidän tulee muistaa, että koiran kaikki huomio saattaa olla maalimiehessä. Vihastuminen, rankaiseminen tai pakotteiden käyttö helposti vääristyy. Ja koiraa ei koskaan tule rankaista siitä, että se haluaa kiihkeästi maalimiehen luokse. 

Oletetaan, että koira ei tiedä mitä haluamme siltä. Ohjaaja siis auttaa koiraa fyysisesti niin paljon kuin on tarpeen ja sellaisella voimalla, mikä on tarpeellista myöntymiseen. Kun koira on alistunut tilanteeseen, se saa kokea sekunnin tai kaksi tilannetta ja sitten palkitaan. Riisun mielelläni hihan heti, kun koira puree. Tiedän, tuhansia koira on treenattu voimakkain pakottein ja kaikki on mennyt putkeen. Mutta ei unohdeta niitä tuhansia, jotka on pilattu samoin metodein. En ole pakotteita vastaan, mutta mielestäni pakotteen tulee tulla aiheesta ja oikeudenmukaisesti ja näitä tilanteita ovat vain uhittelu ja tottelemattomuus. Mutta minun tulee olla varma, että juuri tämä on tilanne, jota käsittelen. Päivät jolloin koiria heiteltiin ympäriinsä saadaksemme ne seuraamaan, ovat historiaa. Ajattele samaa suojelun kannalta, opettaminen tulee ensin, pakotteet paljon myöhemmin.

Koira oppiessa yksinkertaisia tottelevaisuusliikkeitä puruissa (henkilökohtaisesti suosin paikallaolokäskyjä kuten istu ja maahan) äänikomennosta, vaadimme lisää koiran suoritukseen. Sekoitan hieman pakkaa, pitääksemme koiran jännityksessä. On aika näyttää koiralle tie menestykseen. Joskus koira käsketään istumaan ja se saa siitä purun. Toisella kertaa se käsketään maahan ja saa siitä purun. Sitten koira taas maahan ja se luulee saavansa taas purun. Mutta näin ei tehdäkään, ensin täytyykin istua. Koira pidetään jännityksessä. Sen tulee saada se käsitys, että ainoa joka tietää, milloin purun voi saada, on ohjaaja. Ja mitä paremmin koira ohjaajaa kuuntelee, sen paremmat ovat mahdollisuudet. Kaikkia liikkeitä tulee lähestyä näin. Koiran tulee suorittaa ohjaajan käskyjä. Ohjaaja ei saa olla jatkuvasti äänessä, se johtaa huolimattomuuteen ja sekoittaa koiraa, mutta käskyjen tulee olla selkeitä ja koiralle täytyy antaa mahdollisuus totella käskyjä joiden jälkeen tulee palkkio. 

Näen usein koirien suorittavan monimutkaisia kuvioita, vaikka ovat vasta oppimisvaiheessa. Liikkeitä toisensa jälkeen ilman palkintoa tai keskeytystä. Tämä ei ole mikään resepti menestykseen. Koira oppii tekemällä johtopäätöksiä joko positiivisen tai negatiivisen vahvistamisen kautta. En voi olettaa koiran yhdistävän palkkiota liikkeeseen, joka tehtiin viisi harjoitusta aiemmin. Pilko siis liikkeet palasiksi, kunnes koira osaa puhtaasti yhden ja sitten toisen asian. Nämä voidaan aina yhdistää myöhemmin toisiinsa.

Painotan yhtä lähikontaktiharjoitusta, joka on erittäin käyttökelpoinen, mutta myös vaikea monille koirille. Harjoitus edellyttää, että koira jo osaa vartioinnin ja haukkumisen. Koira haukkuu ja ohjaaja siirtyy koiran sivulle ja kehuu koiraa työskentelystä. Koira palkitaan. On tärkeää, että tilanne toistuu riittävän monta kertaa, jotta ohjaajan lähestyminen ei häiritse koiraa. Koira ei myöskään saa oppia, että ohjaajan tulo merkitsee puremista, joten välillä askel vierelle ja sitten askel poispäin ja ajoitusta vaihdellaan, kuinka nopeasti puru annetaan. Tämä on yleinen harjkoitus, joten yksityiskohtiin ei tarvitse mennä. Seuraavaksi ohjaaja astuu koiran vierelle ja varmistaa, että haukkuminen jatkuu. Nyt annetaan istu käsky (vaikka koira jo istuisikin) ja haukkumisen tulee loppua. Aluksi voidaan antaa myös lisäkäsky, kuten "hiljaa". Kuten aiemmin selostettiin, koiraa autetaan niin paljon kuin on tarpeen. Joskus riittää pelkkä päähän koskeminen, joskus kevyt pannasta nykäisy tai läpäytys. Tärkeää on, että koira lopettaa haukkumisen. Sen tulee olla rauhallinen ja hiljaa muutaman sekunnin. Sitten se saa purun. Hiljaa pysymisen aikaa pidennetään ja avustamista vähennetään. On tärkeää myös antaa puru ajoittain haukun aikana, jotta se ei opi ennakoimaan tilannetta. Kun ohjaajan lähestyminen ja sitä seuraava hiljaa istuminen tulevat paremmiksi, hiljaa oleva koira saa vartiointi-käskyn uudelleen. Koiran tulee palata haukkumiseen ja suorituksen tasaannuttua se palkitaan.

Tämä harjoitus ei missään nimessä ole oma keksintöni, se on ollut käytössä jo kauan. Pelkästään ohjaajan läheisyys (joka antaa koiralle tilaisuuden tehdä virheen) ei tee siitä vaikeaa vaan myös se tosiasia, että koiran tulee työskennellä täysillä ja korkeassa vietissä ja sitten lopettaa aktiivisena oleminen. Käytän tätä harjoitusta paljon opettaakseni "menestyksen avain" käsitettä jo kehittyneemmille koirille. Se myös auttaa maalimiehen tarkastuksessa ja pidätyksessä suojelun koeliikkeissä.

Lopuksi patouttamisesta. Valitettavasti tätä sanaa käytetään aivan liikaa suojelumaailmassa. Patouttaminen on hyvä juttu, mutta paljon helpommin sanottu, kuin tehty. Olin katselijana seminaarissa. Kouluttaja sanoi ohjaajalle "okei, koira maahan nyt", ohjaaja kiljui käskyjä ja vasaroi koiraansa. Opettaja sanoi "hyvä". Oliko tämä patouttamista? Ehkä, ehkä ei. 

Mitä patouttaminen on? Se viittaa viettien patoutumiseen. Kuten jos suljettaisiin pullo korkilla. Jos haluat visualisoida, laita korkki kokis-pulloon ja ravista. Avaa pullo ja kola suihkuaa ulos, koska muodostui painetta. Idea siis on, että vietti pullotetaan ja otetaan ulos voimakkaampana kuin mitä se alunperin oli. Tottelevaisuutta on usein suojelussa pidetty ikäänkuin patouttajana. Ongelma on taas kerran se, että koiraa ei tarkastella riittävästi. Toisen koiran patouttaminen voi merkitä toisen koiran viettien salpaamista. Patouttaminen ottaa paikkansa, mikäli koira pysyy samassa vietissä, kuin ennen tottelevaisuus käskyä. Koska tottelevaisuus ei oikeastaan salli koiralle viettien ilmaisua, mutta ärsyke viettiin edelleen on näkyvillä (siis maalimies), vietit luonnollisesti patoutuvat. Näin pitäisi tapahtua, jos koira suhtautuu tottelevaisuuteen oikein. Valitettavasti väärinkäsityksiä syntyy ja näin käy, jos käytetään turhan kovia otteita. Kuten jos mäjäytetään kansi kattilaan, jossa kiehuu vesi yli. Rajujen otteiden muuttuessa jokapäiväisiksi, mikään ei ole yhtä kaukana patouttamisesta. Koiran tulee oppia, että sen tulee koota itsensä, "pullottaa itse itsensä" , jos näin voidaan sanoa. Tämä kirjoitukseni on jo käsitellyt sitä, kuinka asia pitäisi opettaa koiralle. --> Kuuntele ohjaajaa ja jos on pakko pysyä paikalla, niin pidä vietti sisällä ja päästä ulos, vasta kun ajankohta on oikea. Tämä on patouttamista. Koiran potkiminen maahan ei tee sitä (poikkeushan vahvistaa säännön), useimmissa tapauksissa se itseasiassa vähentää viettiä. On synnytetty paljon konflikteja patouttamisen nimissä. Ja kaikki mitä oikeasti tapahtuu, on, että koira ei tunne oloaan mukavaksi ohjaajansa seurassa. Toiset koirat saattavat tarvita pakotteita oppiakseen kokoamaan itsensä, toisille riittää hiljainen juttelu "Iisisti, odotellaan oikeaa hetkeä". Pakotteet ja rankaiseminen eivät yleensä ole oikea tapa.

Kilpailumaalimiehenä sanoisin, että kaksi vaikeinta purua, jotka koiran tulee suojelussa suorittaa, ovat piilostahyökkäys ykkösessä ja hyökkäys selkäkuljetuksesta kakkosessa ja kolmosessa. Molemmissa puruissa koiran tulee suorittaa vaikea tottelevaisuusliike ennen maalimiehen hyökkäyksen torjuntaa. Uskon, että useimmat maalimiehet ovat samaa mieltä, että monet puruongelmat ja alkuepäröinnit esiintyvät juuri näissä liikkeissä, jopa enemmän kuin rohkeuskokeessa. Syy tähän on tottelevaisuuden osuudessa. Varmistamalla, että koira oppii "suojelutottelevaisuuden" tapana toimia tiiminä ohjaajan kanssa on se menestyksen avain. Koiran mätkiminen niin, että viimeisetkin rippeet itseluottamuksesta häviävät ovat tie tuhoon. Ohjaajan tehtävä on ohjata ja opastaa koiraa liikkeiden aikana, ei osoittaa kuinka heikko koira hänen rinnallaan on. Koiralta vaaditaan suojelussa paljon enemmän kuin ohjaajalta. Joten koiraan pitäisi kiinnittää eniten huomiota treeneissä, jopa tottelevaisuudessa. Filosofiani tässä asiassa on sama kuin muutenkin suojelukoulutuksessa. Varmista, että koiralla on kaikki tarvittavat työkalut, jotta se pystyy hoitamaan työnsä.

Tämä artikkelini oli jokseenkin erilainen kuin aikaisemmat, koska tässä on vähemmän käytännön puolta. Toivon, että ihmiset kuitenkin saavat jotain irti. Kirjoitan jakaakseni kokemukseni koiran koulutuksessa. Toivottavasti nautitte juttujeni lukemisesta yhtä paljon kuin minä niiden kirjoittamisesta.